Luovaa valokuvausta ja ihmisyyden tutkimista – kuka minä olen?
Taikinanjämien rapsija, entinen keppariharrastaja ja gerbiilinkasvattaja, pukuompelija, tradenomi, haahuilija, unelmoija sekä kahviin hurahtamaton itseoppinut kymmensormijärjestelmän naputtelija.
Katson olohuoneemme ikkunasta takapihalta avautuvaa pientä kaupungin metsää. Talvisin takapihalla näkyy jänisten jälkiä, keväisin oravia ja vihertäviä haapoja ja pihlajia, kesäisin fasaaneita ja metsänpeitoksi muuttuneet lehtipuut, kaikkina vuodenaikoina lintuja. Tuo maisema on iso viihtyvyystekijä kaupungissa, 3,5 kilometrin päässä keskustasta asuvalle, varsinkin, kun kasvoin koirien, hevosten, kirjoittamisen, lukemisen ja käsitöiden, mutta eritoten metsän, peltojen ja luonnon parissa 35 kilometrin päässä nykyisestä asuinpaikastani Etelä-Pohjanmaalla 5000 asukkaan kunnan sivukylässä.
Luonnossa vaeltelu ja kuljeskelu, ympäristön havainnoiminen ja luonnosta nauttiminen ovat olleet osa minua jo pienestä saakka. Lapsena isäni vei minut sisarusteni kanssa metsään. Hän opetti kulkemaan siellä, ymmärtämään ja kunnioittamaan sitä. Nuotion ympärillä paistettiin monet makkarat ja syötiin eväsleivät. Aikuistuttuani ja kaupunkiin muutettuani pala luontoa jäi sisimpääni ja kävelylenkit muuttuivat oudoiksi ilman koiraa.
Lapsuudessa katsoimme yhdessä perheen kanssa lauantaisin Avaraa Luontoa. Kuudennella luokalla leikimme liikuntatunnilla hippaa, jossa sai valita itselleen lintulajin ja hipan huutaessa oman lajinsa piti lähteä juoksemaan viivan takaa kohti toista viivaa. Valitsin lintulajeja, joita ei oltu opetettu koulussa. Jouduin lopuksi kertomaan linnun kirjain kirjaimelta arvattavaksi. Erään kerran olin emu - siinä ei ollut montaa kirjainta antaa vihjeeksi!
Valokuvaus alkoi kiinnostamaan ensimmäisen digikameran ja lapsen syntymän kautta. Vuosien myötä kiinnostus syveni. Vuonna 2009 ostin pikkupokkarin ulkomaan lomaa varten. Pian ihmettelin, miksi en saanut tarkennettua kuvaa niin lähelle kohdetta kuin olisin halunnut. Muutamia vuosia myöhemmin opin, että tuon pokkarin tarkennusetäisyys ei ollut tarkoitettu minua kiinnostavaan makrokuvaukseen.
Lopulta päädyin opiskelemaan valokuvausta Kälviälle Keski-Pohjanmaan opistoon. Vaikka siellä pääpaino oli ihmisissä ja valaistuksessa, sain myös mahdollisuuden opiskella valokuvataidetta tuona aikana. Sittemmin tuo luova ja taiteellinen puoli on kasvanut vahvuudekseni.
Valokuvaamisen kautta aukesi sellainen maailma, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Valokuvaus (ja varsinkin ICM:n eli intentional camera movementin mukaan tulo) avasi aistit, mielikuvituksen ja läsnäolon laajentumisen luonnossa kulkiessa. Kirjoittaminen on lisännyt siihen paljon, sillä ilman sitä en joutuisi havainnoimaan niin paljon kuin nyt havainnoin (tai sanoitan) tekstien vuoksi. Omalla tavallaan se lisää läsnäoloa, kun joutuu jäsentelemään kokemuksensa sanalliseen muotoon.
Kauneus ympärilläsi odottaa, että löytäisit sen.
Valokuvaamiseen nivoutui mukaan vuosia kiinnostuksen kohteenani olleet ihmisenä kasvaminen ja itsensä hyväksyminen. Minussa heräsi kiinnostus itseni kuvaamiseen ja sitä kautta muihin valokuvan tuomiin hyötyihin (kuten alitajuisten ajatusten löytämiseen), mutta myös taiteen meille tuomaan merkitykseen.
Ei ole ollut kuitenkaan samalla tavoin helppoa kirjoittaa valokuvan mahdollisuudesta itseensä tutustumiseen ja ymmärtämiseen sekä alitajunnan herättämien tunteiden sanoittamiseen kuin läsnäolosta, luontokokemuksista, itsestäänselvän luonnon havainnoimisesta ja sen kauneuden näkemisestä kirjoittaminen. Valokuvan terapeuttisiin hyötyjen sanoittamiseen ei riitä metsään meno ja aistiminen vaan se vaatii taustalleen enemmän, teoriaa (lukemista tai koulutusta) ja kokemuksia myös muilta kuin itseltäni. Siksi se on jäänyt vähemmälle, vaikka elääkin mukanani.
Olen kirjoitellut useamman vuoden Instagramin puolelle luovien valokuvieni kavereiksi tekstejä elätellen samalla blogihaavetta kotisivuille (jotka ehkä joskus saan aikaiseksi). Substackissa minun ei tarvitse kirjoittaa enää merkkimäärää silmällä pitäen, mutta samalla se haastaa omaa ajankäyttöäni ja tekstin rakentamisen tapaa. On myös mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu – Insta on ollut kuvavetoinen, täällä asetelma on täysin toisinpäin. Kiinnostavatko tarinani täällä samoin kuin kuvani Instassa?
Introvertin syvä kokemusmaailma haluaa ilmaista itseään ja kertoa ympäriltä havainnoimista asioistaan, mutta ekstrovertin tarve saada muilta ihmisiltä hyväksyntää häilyy takavasemmalla. Siirrän ekstroverttiä kuitenkin syrjään hallitsemasta, jotta pystyn sanoittamaan itseni paremmin. Palaan hidastamaan ja pysähtymään itseni luonnon ja valokuvien tuoman hyvinvoinnin äärelle. Ihmiselämän rosoisuus keikkuu kaikessa mukana. Toivottavasti sinäkin.
Valokuvataidetta ja sanoja suhteesta itseen, elämään ja luontoon.
Ihanaa kuvia ja rakastan näitä kuvia siellä välissä! Eiku jatkoa 😁